Viimeisten viikkojen aikana on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, tehtiin extempore reissu Philip islandille ja Australian mainlandin eteläisimpään kohtaan Wilson's Promiin Alisonin kanssa, käytiin kurkkaamassa Tasmanian menoa perheen kesken ja tällä hetkellä kirjottelen postausta Tauposta, Uudesta-Seelannista. Fiilikset on menneet vuoristorataa innostuksesta kauhistukseen ja välillä oon kyllä miettinyt että mihin sitä on tullut ryhdyttyä. Uuteen maahan oon lähtenyt aika lailla takki auki, tietämättä kauheesti yhtään mitään tulevasta. Australia, Melbourne ja perhe jäi taakse ja on aika uusille kujeille !
Lähtöpäivä käynnistyi juurikin sillä tavalla kuin toivoinkin, ilman yöunia paniikkipakkaamalla kahdelta yöllä, pomppimalla Benin kanssa rinkan päällä yrittäen saada kaikki tavarat mahtumaan ja melkeen missatulla bussikyydillä. Käsimatkatavaroissa 16 kiloa sallitun 7:n sijaan, nyssykkää ja pussukkaa siellä täällä, selkä litimärkänä hiestä. Sain aikalailla kiireessä pidettyä kyyneleet kurissa ennen kotoota lähtöä mutta bussissa aukesi kunnolla hanat kun luin perheeltä saatua korttia. Ne jotka mut paremmin tuntee niin tietää etten välttämättä oo mikään hiljasin nyyhkyttäjä, vaan muistutan lähinnä pikkuvauvaa itkiessäni. Kuski yritti kysellä että mikä on hätänä ja suunnilleen hyperventiloiden yritin parhaani mukaan selittää mikä on homman nimi. Oli kauheeta jättää lapset, he kyselivät että kai tuun takaisin heidän synttärijuhliin ja sanoin että tänä vuonna täytyy jättää kemut väliin mutta lupasin jonain toisena vuonna palata kreisibailailemaan.
Kentällä ei myöskään hommat menny niinkuin strömsössä, tsekkauksessa leidit kertoivat että tarviin lentolipun Uudesta-Seelannista pois jotta mut päästetään maahan edes sisälle. Nooohh, sellaista multa ei löytynyt joten soittoa Suomeen ja lentoa buukkaamaan. Ei mennyt sekään ihan ohjekirjan mukaisesti, kirmasin ympäri kenttää selvittelemässä että mistä saisin ostettua lennon Balin kautta Thaikkuihin, tai edes takaisin Ausseihin, mutta yllättäen tämäkin oli tehty vähän vaikeemman kautta. Loppupeleissä ostin lipun Hongkongiin johon en kyllä ole menossa ja maksoin siitä pelkän peruutusmaksun niinkuin tämän pisteen leidi ehdotti. Mun ymmärrys loppui siinä kohtaa kun mun käskettiin mennä arvottomalla, jo peruutetulla lentolipulla Uuteen-Seelantiin, jotta he näkevät että pääsen maasta pois. Olin vielä tsekkauksessa jumissa kun mulle tultiin sanomaan että pistäs muidu juoksuksi, bordaus on 5 minuutin päästä ja edessä on vielä turvatarkastus ja tulli. Yllättäen siellä oli muutama muukin ihminen odottelemassa vuoroaan, pääsin onneksi jonon ohi kun kerroin virkailijalle tilanteesta. Juosten portille 20 minuuttia myöhässä ja tadaa, noin 600 aasialaista olivat jonottamassa koneeseen. Onni onnettomuudessa, kone oli myöhässä niinkuin VR konsanaan ! En ollut ehtinyt syömään mitään koko aamuna ja unikaan ei ollut tullut joten olin aika loppu tässä vaiheessa. Bongasin ruoka-automaatin ja menin kieli pitkänä terveellisen aamupalan perässä. Ostettuani sipsipussin ja kokiksen näin alarivillä pods-keksejä ja pakkohan niitä oli saada. Näytin korttia ja klassisesti pussi jäi roikkumaan yhdestä kulmasta telineeseen eikä pudonnut luukkuun. Meinasi olla itkupotkuraivareiden paikka, yritin heilutella konetta ja hakata lasia mutta tuloksetta. Miss Josefiinea kuulutettiin lennolle ja podsit jäi. Vähän kyllä vieläkin harmittaa, mutta pääasia että pääsin koneeseen (jossa hobitit letit liehuten kertoivat meille ruudulla turvallisuusohjeistuksista, Uudessa-Seelannissa kun ollaan).
Ajattelin että nyt on ollut sen verran muuttujia matkassa että loppumatka menee varmasti prikulleen suunnitelman mukaan, mutta siellä sitä seistiin Wellingtonin kentällä pahamaineisessa tullissa toista tuntia. Jonkun aasialaisen (kansallisuus ei liene olevan kenellekkään yllätys) mielestä oli ihan ookoo yrittää tuoda maahan raakaa kanaa, bambunoksia, toistakymmentä nuudelipussia ja sammakoista tehtyjä pieniä pussukoita mitään ilmoittamatta, ja tämä yllättäen hidasti menoa jonkun verran. Itehän jouduin 6 eri tullimiehen haastateltavaksi koska laukustani löytyivät muutama viikko sitten Tasmanian maaperällä käyneet nike freet. Jonkin näköistä kuolemantautia ja ötökkäepidemiaa siinä pelättiin, mutta lopulta he päästivät mut menemään. Rupesi pikkuhiljaa olemaan niin sanottu pippeli otsassa kun raahasin vajaa 40 kg omaisuuttani taksijonoon. Bangladeshista kotoisin oleva taksikuski taisi vähän jekuttaa kun pyysi 40$ matkasta hostellille (tarkistin juuri sitä ennen netistä että matkan pitäisi olla n. 25 $), mutta siinä kohtaa en jaksanut välittää (enkä taistella kuskin kanssa hienoisesta kielimuurista johtuen) ja maksoin pikku tipin hymyssä suin, helpottuneena siitä että pääsen vihdoin suihkuun ja nukkumaan. Kävin kaupassa hakemassa eväitä seuraavalle päivälle ja tein pienen loopin satamassa, oikein mukiinmenevä pieni kaupunki tuo Wellington ! Olisin mieluusti nähnyt lisää, voi olla että täytyy suunnata sinne uudemman kerran ennen lähtöä.
Seuraavan aamun tuskaisen bussimatkan jälkeen saavuin Taupoon, tähän Raision kokoiseen puolikuolleeseen kylään, vailla tietoa siitä mihin suuntaan lähteä. Kävelin infopisteelle kaatosateessa, kyselin ohjeita päämäärääni ja onnekseni työntekijä tunsi Darrelin, tulevan hostini, ja soitti hänet hakemaan mua. Tuli annettua taputus jos toinenkin omalle olkapäälle, asiat kun olivat niin hyvin järjestyksessä. Akku loppu, Darrelin numero bittiavaruudessa ja osoite epätietoisuudessa, well done. Anyway, perille pääsin ja mut otettiin taas kerran vastaan avosylin :) Taupo sijoittuu aika keskelle Pohjois-saarta, jossa on nimenmukaisesti Uuden-Seelannin suurin järvi Lake Taupo. Darrel ja hänen miehensä Bruce omistavat täällä motellin, jossa mun on tarkoituksena tehdä töitä seuraavat pari kuukautta ja samalla nähdä uutta maata ja kulttuuria ! Kirjoitan elämästäni täällä heti kun löydän siihen aikaa, tällä hetkellä kaikki energia menee taas uuden opetteluun :) Tällä postauksella julistan olevani elossa ja vielä blogimaailman kartalla !
Cheers, Josie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti